Tämä vie aikaa...

... tämä elämä. Miten tähän rinnalle enää mitään "omaa juttua" kehittelisi, kun nykyistenkin juttujen kanssa on ihan riittämätön. Kevään tulo ei tällä kertaa ole tuonut virtaa mukanaan, niin kuin niin monesti aiemmin. Mistähän johtunee? Teen pakolliset, välttämättömät ja siihen se aika loppuukin. Ehkä tosin myös into, mutta ennen kaikkea aika. Onko arkeni tosiaankin näin täynnä "pakkoja"? Tässä ymmärrän sen "oman jutun" tarpeellisuuden, jonkin ajankäytössäni tällä hetkellä mättää. Tiedän kyllä mikä, toisen aikuisen puute. Toinen aikuinen (tosin onko mies koskaan aikuinen?) on tien päällä ja minä täällä. Minä, poikanen ja koiruli. Tuntuukin välillä siltä, että meidän perheemme voisi olla tässä, joku on välillä liikaa ja antaa itsekin sellaista viestiä. Mutta se olisikin ihan Oma Juttunsa, joten ei mennä siihen :).

Täältä tähän. Voimia minulle ja muille, lähes kesäisen auringon säteitä ja lempeitä tuulia, kenties jopa muutoksen tuulia...

Koirankakkakevät

Kevät.
Aurinko.
Vettä tippuvat räystäät.
Sulava hanki.
Mieli suuntaa jo pidemmälle kevääseen...
Haaveilee ties mistä, kaikesta. Pakahtuu.

Lapsen märät housut oven suussa.
Kuraa housuilla, lattialla, kaikkialla.
Hiekkaa koiran vatsan alla, turkin sisällä.
Koirankakka kengän pohjassa.
Haju vie lähes tajun. Mielikin löytää taas arkiselle uomalleen.
Ollaan siis tässä.
Koirankakkakeväässä.

Maanantai

Masentava maanantai... Siinä sanonta, jota kuulen ja jota itse käytän. Itse asiassa olen oikeastaan Elänyt ja Piehtaroinut siinä. Mutta itse asiassa tarkemmin pohdittuani, minunhan pitäisi sittenkin olla näiden lama-aikojen alla päinvastoin liekeissä siitä, että on maanantai. Ja että saan herätä aamulla töihin. Ihan jokaisella ei ole näin.

Muistaisikohan jokaisesta maanantaista iloita, jos miettisi, mitä voisi olla, jos ei olisi "Masentavaa Maanantaita"? Entäs jos ei olisikaan töitä, mihin lähteä? Miten käyttäisin maanantain? Tiistain? Minkä tahansa päivän? Erottaisinko päiviä toisistaan, iloitsisinko siitä, että "onneksi on jo perjantai"?

Millä eläisin? Mieheni tuloilla kenties? Työttömyyspäivärahoilla? Toimeentulotuella? Joutuisin laskemaan, minkä verran minulla on rahaa käytössä kuukaudessa, viikossa, päivässä. Joutuisin elämään säästeliäästi. Minä, jolla ei sitä lahjaa ole... Kenties saisin ostettua lapselleni talvivaatteet uusina, kenties. Ehkäpä jossain kuussa minulla olisi varaa ostaa jotain itselleni, ehkäpä. Toivottavasti saisin säästettyä rahaa kesän perinteistä lomaristeilyä varten, toivottavasti. Arvostaisinko silloin asioita Aidosti?

Haluan niin kovasti muistaa iloita tästä päivästä, tästä Maanantaista, jona huomasin että minun on hyvä. Haluan niin kovasti muistaa iloita, että muistan tämän varmasti ensi maanantaina, kun taas ajattelen "Masentava Maanantai". Muistan. En silti uskalla luvata, että eläisin toisin...

Blogiurani saa alkunsa ystäväni kauniin blogin innoittamana. Olen ihaillut hänen sisustus- ja käsityöaiheista blogiaan ja tiedän, etten pystyisi samaan. Kuitenkin olen jo tovin pohtinut blogin aloittamista itsekin. Aihe ei vain ole tähän saakka kirkastunut. Kunnes tänään sen tiesin: OMA ELÄMÄ.

Olen niin usein kuullut jonkun ihmisen kommentoivan joko minulle tai jollekin toiselle, että "sinullakin pitäisi olla Oma Elämä". Ja Omasta Elämästä puhutaan ikään kuin siihen ei mahtuisi ketään toista ihmistä. Tai että ainakin hetkeksi ne toiset ihmiset pitäisi siirtää syrjään, että voisi elää Omaa Elämää. En ole koskaan oikein ymmärtänyt asiaa. Sen ymmärrän, että meistä jokaisella pitää olla Omaa Elämää, ettemme elä vain toisten ihmisten kautta, mutta jotain tuossa Omassa Elämässä en ymmärrä. Aivan sama vika minulla on koskien Omaa Aikaa. Siis totta kai meistä jokainen kaipaa Aikaa ihan vain itsemme seurassa ja itselle mieluisten ajanvietteiden parissa, mutta silti... Miksi nuo määritteet niin usein tuntuvat itsekkäiltä? Onko vika minussa vai ymmärränkö väärin?

Blogini on tarkoitus olla Ihan Oma Juttu, jota kirjoitan päiväkirjanomaisesti ja satunnaisesti. Tarkoitukseni on pohtia itseäni koskettavia aiheita ja toivon kommentteja. Ehkäpä jonkinlainen vuorovaikutus avartaisi myös minun katsantokantaani.

Valokuvassa on lapseni Omat Varpaat, jotka hän itse kuvasi viime kesänä. Suloiset, eikös?